Irlanninvesispanieli on suurikokoinen, älykäs ja vahvasti omaa polkuaan kulkeva lintukoira, joka tunnetaan näyttävästä kiharasta turkistaan, rotanhäntää muistuttavasta hännästään ja leikkisästä luonteestaan. Tämä hurmaava veijari yhdistää metsästyskoiran työhalun, esiintyjän eleet ja filosofin itsenäisyyden, eikä kysy erikseen lupaa ollakseen juuri sellainen kuin on.
Alkuperä ja historia
Tarkkaa tietoa rodun alkuperästä ei ole. Rodun alkujuuret johtavat tarinoiden mukaan persialaisiin koiriin, jotka kulkeutuivat Espanjan ja Ranskan kautta Irlantiin. Ensimmäiset kirjalliset viitteet irlantilaisista vesikoirista ovat jo 1600-luvulta, siis ajalta ennen haulikon keksimistä.
Aikoinaan Irlannissa tunnettiin kolme erilaista vesispanielityyppiä: pohjoinen, eteläinen ja tweed. Nykyinen rotu pohjautuu kiharaturkkiseen ja maksanruskeaan eteläiseen muunnokseen, jonka muotoili 1830-luvulla dublinilainen Justin McCarthy. Hänen kantauros "Boatswain" löytyy kaikkien nykyvespojen takaa.
Nykyiset linjat juontuvat vahvasti neljän 1940-luvun vaikuttajakenneleiden (Annagh, Brittas, Shotwick ja Seedhill) työhön, ja niiden vaikutus näkyy edelleen kaikissa sukutauluissa.
Suomeen rotu saapui vuonna 1969, ja ensimmäinen kotimainen pentue syntyi vuonna 1975. Kasvatus pääsi kunnolla vauhtiin 1990-luvulla, kun koiria alettiin tuoda useammista maista ja syntyivät ensimmäiset suomalaiset vespakennelit.
Spanieli vai noutaja?
Vaikka nimi antaa muuta ymmärtää, irlanninvesispanieli ei ole spanieli sanan nykyisessä merkityksessä. Rotu on saanut nimensä historiallisista syistä: ennen kuin noutaja- ja spanieliluokitukset eriytyivät, "spanieli" saattoi tarkoittaa mitä tahansa lintukoiraa, joka työskenteli metsästäjän läheisyydessä.
Käytännössä vespa toimii kuin noutaja, erityisesti vedessä se on elementissään. Se noutaa mielellään, mutta voi metsästyksessä myös ajaa riistaa liikkeelle ja toisinaan jopa seisoa sille. Luonteeltaan ja työskentelyltään vespa muistuttaa kuitenkin enemmän labradorinnoutajaa tai flättia kuin cockerspanielia.
Metsästys- ja harrastuskoirana
Irlanninvesispanielin sydän sykkii vesilintumetsälle. Se on ohjautuva, sinnikäs ja pehmeäsuinen, ja sen into veteen tekee siitä myös loistavan kaverin vesipelastukseen.
Luonnostaan loistava hajuaisti mahdollistaa harrastamisen esimerkiksi jäljellä, haussa, noseworkissa ja raunioilla. Tokokentillä sen sijaan saattaa tulla tilanteita, joissa ohjaaja tekee sääntöjen mukaan, mutta koira omien sääntöjensä mukaan. Vespa oppii nopeasti, mutta voi kyllästyä vielä nopeammin, ja jos tehtävä vaikuttaa sen mielestä typerältä, koira keksii siitä takuulla hauskemman version. Rally-toko ja agility istuvat vespalle yleensä tokoa paremmin, etenkin jos mukana on ripaus huumorintajua ja rentoa otetta.
Luonne ja käyttäytyminen
"Koira, joka saa sinut sekä nauramaan että hakkaamaan päätäsi seinään." Tämä kuvaus ei ole kaukana totuudesta.
Irlanninvesispanieli tunnetaan lempinimellä koiramaailman klovni, eikä suotta. Se on iloinen, eloisa ja rakastaa esiintymistä, mutta ei suinkaan ihan kenelle tahansa. Vespa on selvästi oman perheensä koira, ja saattaa suhtautua vieraisiin varautuneesti tai viileän välinpitämättömästi. Varautuneisuus ei kuitenkaan tarkoita arkuutta, vespa vain valitsee seuransa omistajaansa paremmin.
Rotu ajattelee itse. Se muistaa kaiken (erityisesti sen, mitä se ei halua tehdä) ja käyttää älykkyyttään joskus myös valikoivaan kuuloon. Koulutus voi vaatia kärsivällisyyttä, luovuutta ja huumorintajua.
Vespa kehittyy hitaasti: vaikka fyysinen koko tulee nuorena, täysi henkinen kypsyys saavutetaan usein vasta kolmen vuoden iässä – uroksilla siihen voi lisätä vielä vuoden. Ensimmäinen vuosi on tärkeä sosiaalistamisen kannalta, niin vieraisiin ihmisiin kuin koiriinkin.
Turkki ja sen hoito
Irlanninvesispanielin turkki on sen kruunu ja kirous. Kihara, luonnostaan öljyinen karva hylkii vettä ja suojaa säältä, mutta vaatii myös säännöllistä harjausta, pesua ja siistimistä. Turkki kyllä kestää käyttöä, mutta omistajan hermot eivät aina. Vespa rakastaa rymyämistä, metsäojia ja mutaa, rapaa, havunneulasilla kyllästettyjä sammalmättäitä... erityisesti silloin kun ulkona sataa vaakasuoraan tai turkki vasta pesty ja selvitetty takuista. Turkinhoitokin siis voi kysyä kärsivällisyyttä ja huumorintajua.
Terveys ja jalostus
Irlanninvesispanieli on harvinainen rotu: se kuuluu Iso-Britannian vulnerable native breeds -listalle, sillä vuosittaiset rekisteröinnit jäävät alle 300 yksilön. Harvinaisuus tuo mukanaan jalostushaasteita – geenipooli on kapea, yhdistelmät rajallisia ja kansainvälinen yhteistyö elintärkeää rodun säilyvyyden kannalta. Terveyden puolesta taas esim. lonkkaviat ja kasvainsairaudet tulee ottaa jalostuksessa huomioon.
Lopuksi
Irlanninvesispanieli on koira, joka naurattaa, haastaa, rakastaa, rymyää ja tekee kaiken omalla tavallaan. Se ei ole jokaiselle, mutta niille, joihin se iskee, se iskee kunnolla. Ja jättää jäljen, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Tämä teksti on kirjoitettu reidet mustelmilla, kiitokset niistä kuuluu kotona jatkuvasti iloisesti viuhtovalle vesispanielin hännälle.
Alkuperä ja historia
Tarkkaa tietoa rodun alkuperästä ei ole. Rodun alkujuuret johtavat tarinoiden mukaan persialaisiin koiriin, jotka kulkeutuivat Espanjan ja Ranskan kautta Irlantiin. Ensimmäiset kirjalliset viitteet irlantilaisista vesikoirista ovat jo 1600-luvulta, siis ajalta ennen haulikon keksimistä.
Aikoinaan Irlannissa tunnettiin kolme erilaista vesispanielityyppiä: pohjoinen, eteläinen ja tweed. Nykyinen rotu pohjautuu kiharaturkkiseen ja maksanruskeaan eteläiseen muunnokseen, jonka muotoili 1830-luvulla dublinilainen Justin McCarthy. Hänen kantauros "Boatswain" löytyy kaikkien nykyvespojen takaa.
Nykyiset linjat juontuvat vahvasti neljän 1940-luvun vaikuttajakenneleiden (Annagh, Brittas, Shotwick ja Seedhill) työhön, ja niiden vaikutus näkyy edelleen kaikissa sukutauluissa.
Suomeen rotu saapui vuonna 1969, ja ensimmäinen kotimainen pentue syntyi vuonna 1975. Kasvatus pääsi kunnolla vauhtiin 1990-luvulla, kun koiria alettiin tuoda useammista maista ja syntyivät ensimmäiset suomalaiset vespakennelit.
Spanieli vai noutaja?
Vaikka nimi antaa muuta ymmärtää, irlanninvesispanieli ei ole spanieli sanan nykyisessä merkityksessä. Rotu on saanut nimensä historiallisista syistä: ennen kuin noutaja- ja spanieliluokitukset eriytyivät, "spanieli" saattoi tarkoittaa mitä tahansa lintukoiraa, joka työskenteli metsästäjän läheisyydessä.
Käytännössä vespa toimii kuin noutaja, erityisesti vedessä se on elementissään. Se noutaa mielellään, mutta voi metsästyksessä myös ajaa riistaa liikkeelle ja toisinaan jopa seisoa sille. Luonteeltaan ja työskentelyltään vespa muistuttaa kuitenkin enemmän labradorinnoutajaa tai flättia kuin cockerspanielia.
Metsästys- ja harrastuskoirana
Irlanninvesispanielin sydän sykkii vesilintumetsälle. Se on ohjautuva, sinnikäs ja pehmeäsuinen, ja sen into veteen tekee siitä myös loistavan kaverin vesipelastukseen.
Luonnostaan loistava hajuaisti mahdollistaa harrastamisen esimerkiksi jäljellä, haussa, noseworkissa ja raunioilla. Tokokentillä sen sijaan saattaa tulla tilanteita, joissa ohjaaja tekee sääntöjen mukaan, mutta koira omien sääntöjensä mukaan. Vespa oppii nopeasti, mutta voi kyllästyä vielä nopeammin, ja jos tehtävä vaikuttaa sen mielestä typerältä, koira keksii siitä takuulla hauskemman version. Rally-toko ja agility istuvat vespalle yleensä tokoa paremmin, etenkin jos mukana on ripaus huumorintajua ja rentoa otetta.
Luonne ja käyttäytyminen
"Koira, joka saa sinut sekä nauramaan että hakkaamaan päätäsi seinään." Tämä kuvaus ei ole kaukana totuudesta.
Irlanninvesispanieli tunnetaan lempinimellä koiramaailman klovni, eikä suotta. Se on iloinen, eloisa ja rakastaa esiintymistä, mutta ei suinkaan ihan kenelle tahansa. Vespa on selvästi oman perheensä koira, ja saattaa suhtautua vieraisiin varautuneesti tai viileän välinpitämättömästi. Varautuneisuus ei kuitenkaan tarkoita arkuutta, vespa vain valitsee seuransa omistajaansa paremmin.
Rotu ajattelee itse. Se muistaa kaiken (erityisesti sen, mitä se ei halua tehdä) ja käyttää älykkyyttään joskus myös valikoivaan kuuloon. Koulutus voi vaatia kärsivällisyyttä, luovuutta ja huumorintajua.
Vespa kehittyy hitaasti: vaikka fyysinen koko tulee nuorena, täysi henkinen kypsyys saavutetaan usein vasta kolmen vuoden iässä – uroksilla siihen voi lisätä vielä vuoden. Ensimmäinen vuosi on tärkeä sosiaalistamisen kannalta, niin vieraisiin ihmisiin kuin koiriinkin.
Turkki ja sen hoito
Irlanninvesispanielin turkki on sen kruunu ja kirous. Kihara, luonnostaan öljyinen karva hylkii vettä ja suojaa säältä, mutta vaatii myös säännöllistä harjausta, pesua ja siistimistä. Turkki kyllä kestää käyttöä, mutta omistajan hermot eivät aina. Vespa rakastaa rymyämistä, metsäojia ja mutaa, rapaa, havunneulasilla kyllästettyjä sammalmättäitä... erityisesti silloin kun ulkona sataa vaakasuoraan tai turkki vasta pesty ja selvitetty takuista. Turkinhoitokin siis voi kysyä kärsivällisyyttä ja huumorintajua.
Terveys ja jalostus
Irlanninvesispanieli on harvinainen rotu: se kuuluu Iso-Britannian vulnerable native breeds -listalle, sillä vuosittaiset rekisteröinnit jäävät alle 300 yksilön. Harvinaisuus tuo mukanaan jalostushaasteita – geenipooli on kapea, yhdistelmät rajallisia ja kansainvälinen yhteistyö elintärkeää rodun säilyvyyden kannalta. Terveyden puolesta taas esim. lonkkaviat ja kasvainsairaudet tulee ottaa jalostuksessa huomioon.
Lopuksi
Irlanninvesispanieli on koira, joka naurattaa, haastaa, rakastaa, rymyää ja tekee kaiken omalla tavallaan. Se ei ole jokaiselle, mutta niille, joihin se iskee, se iskee kunnolla. Ja jättää jäljen, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Tämä teksti on kirjoitettu reidet mustelmilla, kiitokset niistä kuuluu kotona jatkuvasti iloisesti viuhtovalle vesispanielin hännälle.
