Rodusta lyhyesti
Keski-Euroopassa kehitettiin 1800-luvulla mäyräkoiran ja paikallisten ajokoirien avulla pienajokoira, dachsbracke. Tavoitteena pidettiin 36-40 cm säkäkorkeutta, pitkää sekä vahvaa runkoa sekä vahvoja raajoja, joiden katsottiin olevan eduksi kestävässä ajotyöskentelysssä Saksan, Sveitsin ja Itävallan ylängöillä. Koirat metsästivät suurissa ajueissa, jotka koostuivat jopa useista kymmenistä yksilöstä.
Tanskassa koiranjalostaja Frandsen kehitti strellufinajokoiran risteyttämällä dachsbracken sveitsiläisten pienajokoirien kanssa. Ruotsalaiset toivat strellufinajokoiraa maahan ja risteyttivät sen Ruotsissa olevien dachsbracken-koirien kanssa.
Nykyisen dreeverin kehittäjänä pidetty Nils Herman Ygberg aloitti rodun jalostuksen 1930-luvulla. 1930-luvun lopulla dachsbracke saavutti suuren suosion, ja rekisteröintimäärä kasvoi nopeasti ja tasaisesti. Vuonna 1944 perustettiin Svenska Dachsbrackenklubben, joka aloitti konkreettisen jalostusohjelman. Sen avulla rotu sai selkeän suunnan: ainoastaan käyttökoirilla teetettiin pentuja.
Ruotsalaisten mielestä nimi dachsbracke oli vaikea lausua, joten vuonna 1947 Svenska Dachsbrackenklubben järjesti kilpailun jossa piti keksiä uusi rotunimi. Kaikista nimiehdotuksista voittajaksi valikoitu "drever", joka rekisteröitiin itsenäisenä rotuna vuonna 1953.
Tänä päivänä dreeveri on yksi Ruotsin suosituimmista roduista ja jäljestävistä roduista kaikkein suosituin, eikä suotta. Dreeverin tulee luonteeltaan olla tarkkaavainen ja vakaa, ei yhtään aggressiivinen, hermostunut tai arka. Dreeveri on kuitenkin puhtaasti metsästyskoira ja sitä pidetään tuskin koskaan yksinomaan seurakoirana ja näin asian tuloisi jatkossakin olla.
Suomessa dreeveriä käytetään eniten jäniskoirana. Jänis pysyy dreeverin hitaan ja tarkan ajon ansiosta usein melko pienellä alueella jolloin tilaisuuksia saaliin saamiseen tulee.
Sorkkaeläinten ajattaminen dreeverin korkuisilla roduilla tuli sallituksi mannersuomessa vuonna 2019. Sorkkaeläinjahdissa dreeveri on kasvattanut tasaisesti suosiotaan, hyväkuntoinen koira jaksaa tehdä pitkänkin päivän, se ei pelkää maastomuotoja, ja pitää silti ajettavat rauhallisella ajotyylillään sopivasti kontrollissa. Dreeveri onkin loistava valinta niin yksin metsästävälle henkilölle kuin seurueellekin.
Kondrodystrofisena rotuna dreevereissä esiintyy jonkin verran ns. barokkijalkoja. Näihin on jalostuksessa onneksi kiinnitetty enemmän huomiota ja etujalkojen kierous on saatu kannassa vähenemään. Rodussa esiintyy keuhkopöhöä (keuhkoödeema), joka on otettu rodun JTO:ssakin huomioon. Sairasta koiraa ei tule käyttää jalostukseen, eikä suositella sellaisten koirien jalostuskäyttöä, jonka pentuesisar tai jälkeläinen on sairastunut ödeemaan.
Keski-Euroopassa kehitettiin 1800-luvulla mäyräkoiran ja paikallisten ajokoirien avulla pienajokoira, dachsbracke. Tavoitteena pidettiin 36-40 cm säkäkorkeutta, pitkää sekä vahvaa runkoa sekä vahvoja raajoja, joiden katsottiin olevan eduksi kestävässä ajotyöskentelysssä Saksan, Sveitsin ja Itävallan ylängöillä. Koirat metsästivät suurissa ajueissa, jotka koostuivat jopa useista kymmenistä yksilöstä.
Tanskassa koiranjalostaja Frandsen kehitti strellufinajokoiran risteyttämällä dachsbracken sveitsiläisten pienajokoirien kanssa. Ruotsalaiset toivat strellufinajokoiraa maahan ja risteyttivät sen Ruotsissa olevien dachsbracken-koirien kanssa.
Nykyisen dreeverin kehittäjänä pidetty Nils Herman Ygberg aloitti rodun jalostuksen 1930-luvulla. 1930-luvun lopulla dachsbracke saavutti suuren suosion, ja rekisteröintimäärä kasvoi nopeasti ja tasaisesti. Vuonna 1944 perustettiin Svenska Dachsbrackenklubben, joka aloitti konkreettisen jalostusohjelman. Sen avulla rotu sai selkeän suunnan: ainoastaan käyttökoirilla teetettiin pentuja.
Ruotsalaisten mielestä nimi dachsbracke oli vaikea lausua, joten vuonna 1947 Svenska Dachsbrackenklubben järjesti kilpailun jossa piti keksiä uusi rotunimi. Kaikista nimiehdotuksista voittajaksi valikoitu "drever", joka rekisteröitiin itsenäisenä rotuna vuonna 1953.
Tänä päivänä dreeveri on yksi Ruotsin suosituimmista roduista ja jäljestävistä roduista kaikkein suosituin, eikä suotta. Dreeverin tulee luonteeltaan olla tarkkaavainen ja vakaa, ei yhtään aggressiivinen, hermostunut tai arka. Dreeveri on kuitenkin puhtaasti metsästyskoira ja sitä pidetään tuskin koskaan yksinomaan seurakoirana ja näin asian tuloisi jatkossakin olla.
Suomessa dreeveriä käytetään eniten jäniskoirana. Jänis pysyy dreeverin hitaan ja tarkan ajon ansiosta usein melko pienellä alueella jolloin tilaisuuksia saaliin saamiseen tulee.
Sorkkaeläinten ajattaminen dreeverin korkuisilla roduilla tuli sallituksi mannersuomessa vuonna 2019. Sorkkaeläinjahdissa dreeveri on kasvattanut tasaisesti suosiotaan, hyväkuntoinen koira jaksaa tehdä pitkänkin päivän, se ei pelkää maastomuotoja, ja pitää silti ajettavat rauhallisella ajotyylillään sopivasti kontrollissa. Dreeveri onkin loistava valinta niin yksin metsästävälle henkilölle kuin seurueellekin.
Kondrodystrofisena rotuna dreevereissä esiintyy jonkin verran ns. barokkijalkoja. Näihin on jalostuksessa onneksi kiinnitetty enemmän huomiota ja etujalkojen kierous on saatu kannassa vähenemään. Rodussa esiintyy keuhkopöhöä (keuhkoödeema), joka on otettu rodun JTO:ssakin huomioon. Sairasta koiraa ei tule käyttää jalostukseen, eikä suositella sellaisten koirien jalostuskäyttöä, jonka pentuesisar tai jälkeläinen on sairastunut ödeemaan.
