Gaiko-Ikk van de Egmato
Jalostustietokannassa
Shikoku-Pedigreessa
*** HUOM! Emme kasvata rotua. ***
Perjantai 13.1.2012.
Kuinkas muuten.
Tuona päivänä viimein alkoi yhteinen taival koirani kanssa.
Päälle kaksikymmentä vuotta sain odottaa haaveeni toteutumista omasta shikokusta.
En häpeä myöntää, että alunperin kiinnostus japanilaisiin rotuihin heräsi Hopeanuoli-animen kautta.
Olin 6- tai 7-vuotias kun sain tämän animesarjan käsiini vuonna 1989, jolloin alkuperäiset vhs:t ilmestyivät suomeksi dubattuina ja leikattuina versioina.
Ahmin kaiken käsillä olevan tiedon alkuperäisistä japanilaisista pystykorvista kyltymättömällä 7-vuotiaan innolla. Törmäsin koirakirjassa shikokuun ja sydämeni muljahti. Tällaisen haluan joskus! Yritin etsiä rodusta enemmänkin tietoa, mutta kirjaston kaikki koirakirjat läpi plärättyäni lopputulos oli hyvin laiha.
Internetin astuttua mukaan kuvioon tiedonhaku helpottui. Noh, ainakin kuvia löytyi. Varsinaista rotutietoa oli kuitenkin hyvin vähän. Suomeksi ei mitään, englanniksi rotumääritelmä, ja japani ei suju mitenkäänpäin.
Koska tuntui liki mahdottomalta löytää shikokusta tietoa, saati päästä näkemään rotua elävänä, unohdin lapsuudenhaaveeni päälle vuosikymmeneksi, kunnes tutustuin akitoja harrastavaan ystävääni. Kerroin hänelle pitkäaikaisesta shikoku-haaveestani ja hän heitti bensaan tulitikun; "Sinun on saatava oma shikoku". Alkoi taas aktiivinen tiedonhaku, tälläkertaa tietoa löytyi enemmän kuin se rotumääritelmä eri kielillä.
Keväällä 2010 otin yhteyttä Egitte Van Vegheliin, Van de Egmato -shikokujen kasvattajaan, joka toi vuonna -97 ensimmäisen shikokun Japanista.
Kyselin Egitteltä mm. hänen koiristaan, shikokun terveystilanteesta, rodun luonteesta ja käyttöominaisuksista.
Sähköpostittelu jatkui syksyyn, jolloin yksi pentue oli syntymässä. Egitte olisi tästä pentueesta varannut minulle uroksen, mutta ikävä kyllä vielä tuolloin samankaton alla asusti koira-allergikko ex-siippa, joten koiran hankkiminen ei vielä ollut ajankohtaista. Jatkoimme kuitenkin sähköpostittelua kasvattajan kanssa ja pyysin häntä kertomaan minulle myös tulevista pentuesuunnitelmista.
Syksyllä 2011 sain vihdoin kaipaamani uutiset; ensin ex-siippa ilmoitti, että on löytänyt oman asunnon ja muuttaisi pois parin viikon sisään, seuraavana päivänä sain ilmoituksen pentuesuunnitelmista.
Aika laahasi eteenpäin, kunnes sain valita kahden uroksen väliltä; black & tanin sekä seesamin. Valitsin seesamin.
Lähes samantien ryhdyin myös etsimään hotelleja Hollannista, sekä varasin matkat sekä minulle, että koiralle. Egitte hoiti Hollannin päässä koiralle tarvittavat toimenpiteet; madotukset, sirutuksen, lemmikkipassin sekä todistuksen, että koira ei ole ollut tekemisissä villieläinten kanssa. Rabies-vapaana maana koira ei tarvinnut rokotuksia sen ollessa alle 12-viikkoinen Suomeen saapuessa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoinkin koitti lähtöpäivä. Perjantai 13. Kuinkas muuten?
Vastoin kaikkia taikauskoja koko päivä meni ihan putkeen. Lentokammokin tuntui olevan tipotiessään ja Hollannissa en eksynyt kertaakaan, tavallaan. Hotelli vain tuntui olevan melkoisen piilossa, vaikka vajaan tunnin aikana olin siitä kävellyt ohi kerran jos toisenkin. Hotellihapuilun jälkeen kaikki meni täydellisesti. Pikavilkaisu Amsterdamista, jonka jälkeen junalla kohti Ossia hakemaan kauankaivattua koiraani.
Ossiin saavuttaessa minut haettiin juna-asemalta ja pääsin paikanpäällä tutustumaan Egitten koiriin ja viimein myös omaan koiraani, Gaikoon.
Siinä se nyt oli. Pienen ihmisen eliniän aikainen haave, reilu 5-kiloinen hurja peto tappamassa pehmoapinaa siskonsa kanssa. Muutaman tunnin mielekkään jutustelun ja muutaman kahvilitran jälkeen lähdimme Gaikon kanssa kohti Amterdamia ja hotellia. Lento Suomeen oli jo seuraavana päivänä.
Olin yllättynyt, kuinka Amsterdamin hälinä (olihan perjantai-ilta) ei tuntunut häiritsevän Gaikoa ollenkaan.
Vaikka Gaiko ei ollut pantaan eikä hihnaan tottunut, varsin tomerasti se seurasi minua hihnassa pitkin katuja kohti hotellia.
En tainnut nukkua silmäystäkään tuona perjantai-lauantai -välisenä yönä. Mielessä vain pyöri, että miten koira suhtautuu lentoon.
Olin selkeästi meistä kahdesta ainoa, joka moista stressasi. Yö meni rauhallisesti, lattialta ei kuulunut inahdustakaan ja kun aamupissatuksen jälkeen menin itse aamupalalle ja palasin hotellihuoneeseen, vastassa oli iloisesti häntäänsä heiluttava pikkushikoku. Pakkaamisen jälkeen oli aika suunnata kohti lentokenttää ja yhteistä tulevaisuutta.
Gaiko on järjestyksessään toinen Suomeen tuoduista shikokuista.
V. D. Egmato kotisivut
Jalostustietokannassa
Shikoku-Pedigreessa
*** HUOM! Emme kasvata rotua. ***
Perjantai 13.1.2012.
Kuinkas muuten.
Tuona päivänä viimein alkoi yhteinen taival koirani kanssa.
Päälle kaksikymmentä vuotta sain odottaa haaveeni toteutumista omasta shikokusta.
En häpeä myöntää, että alunperin kiinnostus japanilaisiin rotuihin heräsi Hopeanuoli-animen kautta.
Olin 6- tai 7-vuotias kun sain tämän animesarjan käsiini vuonna 1989, jolloin alkuperäiset vhs:t ilmestyivät suomeksi dubattuina ja leikattuina versioina.
Ahmin kaiken käsillä olevan tiedon alkuperäisistä japanilaisista pystykorvista kyltymättömällä 7-vuotiaan innolla. Törmäsin koirakirjassa shikokuun ja sydämeni muljahti. Tällaisen haluan joskus! Yritin etsiä rodusta enemmänkin tietoa, mutta kirjaston kaikki koirakirjat läpi plärättyäni lopputulos oli hyvin laiha.
Internetin astuttua mukaan kuvioon tiedonhaku helpottui. Noh, ainakin kuvia löytyi. Varsinaista rotutietoa oli kuitenkin hyvin vähän. Suomeksi ei mitään, englanniksi rotumääritelmä, ja japani ei suju mitenkäänpäin.
Koska tuntui liki mahdottomalta löytää shikokusta tietoa, saati päästä näkemään rotua elävänä, unohdin lapsuudenhaaveeni päälle vuosikymmeneksi, kunnes tutustuin akitoja harrastavaan ystävääni. Kerroin hänelle pitkäaikaisesta shikoku-haaveestani ja hän heitti bensaan tulitikun; "Sinun on saatava oma shikoku". Alkoi taas aktiivinen tiedonhaku, tälläkertaa tietoa löytyi enemmän kuin se rotumääritelmä eri kielillä.
Keväällä 2010 otin yhteyttä Egitte Van Vegheliin, Van de Egmato -shikokujen kasvattajaan, joka toi vuonna -97 ensimmäisen shikokun Japanista.
Kyselin Egitteltä mm. hänen koiristaan, shikokun terveystilanteesta, rodun luonteesta ja käyttöominaisuksista.
Sähköpostittelu jatkui syksyyn, jolloin yksi pentue oli syntymässä. Egitte olisi tästä pentueesta varannut minulle uroksen, mutta ikävä kyllä vielä tuolloin samankaton alla asusti koira-allergikko ex-siippa, joten koiran hankkiminen ei vielä ollut ajankohtaista. Jatkoimme kuitenkin sähköpostittelua kasvattajan kanssa ja pyysin häntä kertomaan minulle myös tulevista pentuesuunnitelmista.
Syksyllä 2011 sain vihdoin kaipaamani uutiset; ensin ex-siippa ilmoitti, että on löytänyt oman asunnon ja muuttaisi pois parin viikon sisään, seuraavana päivänä sain ilmoituksen pentuesuunnitelmista.
Aika laahasi eteenpäin, kunnes sain valita kahden uroksen väliltä; black & tanin sekä seesamin. Valitsin seesamin.
Lähes samantien ryhdyin myös etsimään hotelleja Hollannista, sekä varasin matkat sekä minulle, että koiralle. Egitte hoiti Hollannin päässä koiralle tarvittavat toimenpiteet; madotukset, sirutuksen, lemmikkipassin sekä todistuksen, että koira ei ole ollut tekemisissä villieläinten kanssa. Rabies-vapaana maana koira ei tarvinnut rokotuksia sen ollessa alle 12-viikkoinen Suomeen saapuessa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoinkin koitti lähtöpäivä. Perjantai 13. Kuinkas muuten?
Vastoin kaikkia taikauskoja koko päivä meni ihan putkeen. Lentokammokin tuntui olevan tipotiessään ja Hollannissa en eksynyt kertaakaan, tavallaan. Hotelli vain tuntui olevan melkoisen piilossa, vaikka vajaan tunnin aikana olin siitä kävellyt ohi kerran jos toisenkin. Hotellihapuilun jälkeen kaikki meni täydellisesti. Pikavilkaisu Amsterdamista, jonka jälkeen junalla kohti Ossia hakemaan kauankaivattua koiraani.
Ossiin saavuttaessa minut haettiin juna-asemalta ja pääsin paikanpäällä tutustumaan Egitten koiriin ja viimein myös omaan koiraani, Gaikoon.
Siinä se nyt oli. Pienen ihmisen eliniän aikainen haave, reilu 5-kiloinen hurja peto tappamassa pehmoapinaa siskonsa kanssa. Muutaman tunnin mielekkään jutustelun ja muutaman kahvilitran jälkeen lähdimme Gaikon kanssa kohti Amterdamia ja hotellia. Lento Suomeen oli jo seuraavana päivänä.
Olin yllättynyt, kuinka Amsterdamin hälinä (olihan perjantai-ilta) ei tuntunut häiritsevän Gaikoa ollenkaan.
Vaikka Gaiko ei ollut pantaan eikä hihnaan tottunut, varsin tomerasti se seurasi minua hihnassa pitkin katuja kohti hotellia.
En tainnut nukkua silmäystäkään tuona perjantai-lauantai -välisenä yönä. Mielessä vain pyöri, että miten koira suhtautuu lentoon.
Olin selkeästi meistä kahdesta ainoa, joka moista stressasi. Yö meni rauhallisesti, lattialta ei kuulunut inahdustakaan ja kun aamupissatuksen jälkeen menin itse aamupalalle ja palasin hotellihuoneeseen, vastassa oli iloisesti häntäänsä heiluttava pikkushikoku. Pakkaamisen jälkeen oli aika suunnata kohti lentokenttää ja yhteistä tulevaisuutta.
Gaiko on järjestyksessään toinen Suomeen tuoduista shikokuista.
V. D. Egmato kotisivut
