Perjantai 13.1.2012.
Kuinkas muuten. Juuri tuona päivänä alkoi yhteinen taival minun ja koirani välillä.
Yli kaksikymmentä vuotta olin ehtinyt odottaa, että haave omasta shikokusta toteutuisi.
En häpeile tunnustaa, että kiinnostukseni japanilaisiin koirarotuihin sai alkunsa Hopeanuoli-animesta. Olin 6- tai 7-vuotias, kun sain sarjan käsiini vuonna 1989 – silloin kun alkuperäiset VHS-julkaisut ilmestyivät suomeksi dubattuina ja vahvasti leikattuina versioina.
Ahmin kaiken mahdollisen tiedon japanilaisista pystykorvista lapsenomaisella, kyltymättömällä innolla. Eräässä koirakirjassa törmäsin rotuun nimeltä shikoku – ja sydämeni teki voltin. Tällaisen minä haluan isona!
Yritin etsiä lisää tietoa, mutta sen aikaisen kirjaston koirakirjat oli pian kahlattu läpi – ja tulokset olivat kovin niukat.
Internet toi uudenlaista toivoa tiedonhaussa. Ainakin kuvia löytyi. Mutta varsinainen rotutieto oli edelleen vähäistä: suomeksi ei juuri mitään, englanniksi lähinnä rotumääritelmä, ja japani kielenä oli minulle täysi mysteeri.
Koska shikokusta tuntui lähes mahdottomalta löytää tietoa – saati nähdä rotua elävänä – hautasin lapsuudenhaaveeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Unelma heräsi kuitenkin uudelleen eloon, kun tutustuin ystävääni, joka omisti akitoja. Kerroin hänelle pitkäaikaisesta shikoku-haaveestani, ja hän heitti bensaan tulitikun:
"Sinun on saatava oma shikoku."
Siitä alkoi taas aktiivinen tiedonkeruu – tällä kertaa huomattavasti paremmalla menestyksellä. Rotumääritelmän lisäksi löytyi vihdoin muutakin tietoa.
Keväällä 2010 otin yhteyttä Egitte Van Vegheliin, Van de Egmato -kennelin kasvattajaan, joka oli tuonut ensimmäisen shikokun Japanista Eurooppaan jo vuonna 1997. Kyselin häneltä muun muassa hänen koiristaan, rodun terveystilanteesta, luonteesta ja käyttöominaisuuksista.
Sähköpostien vaihto jatkui koko kesän, ja syksyllä Egitte kertoi odottavansa pentuetta. Hän olisi ollut valmis varaamaan minulle uroksen – mutta valitettavasti samassa taloudessa asui vielä tuolloin koira-allerginen ex-puoliso. Koiran hankinta ei siis ollut vielä ajankohtaista. Jatkoimme kuitenkin yhteydenpitoa, ja pyysin häntä pitämään minut ajan tasalla tulevista pentuesuunnitelmista.
Syksyllä 2011 tuli viimein odotettu uutinen – tuplana:
Ensin ex-puoliso ilmoitti muuttavansa pois parin viikon sisällä, ja seuraavana päivänä Egitte kertoi uusista pentusuunnitelmista.
Aika tuntui matelevan. Lopulta sain valita kahdesta uroksesta: black & tanista ja seesamista. Valitsin seesamin.
Sen jälkeen alkoikin matkajärjestelyjen rumba. Etsin hotellia Hollannista ja varasin matkat sekä itselleni että tulevalle koiralleni. Egitte huolehti Hollannin päässä kaikista tarvittavista valmisteluista: madotuksista, sirutuksesta, lemmikkipassista ja todistuksesta siitä, ettei pentu ollut ollut tekemisissä villieläinten kanssa. Koska Hollanti oli rabies-vapaa maa ja koira saapuisi Suomeen alle 12-viikkoisena, rokotuksia ei tarvittu.
Viimein koitti lähtöpäivä – perjantai 13. päivä.
Vastoin kaikkia taikauskoja kaikki sujui täydellisesti. Lentopelkokin oli tiessään, ja vaikka hotellia etsiessä kävelin siitä ohi kerran jos toisenkin, en varsinaisesti eksynyt. Kun majapaikka lopulta löytyi, alkoi kaikki rullata kuin itsestään. Nopean piipahduksen jälkeen Amsterdamissa hyppäsin junaan ja suuntasin Ossiin.
Juna-asemalta minut haettiin, ja pääsin paikan päällä tutustumaan Egitten koiriin – ja viimein myös Gaikoon.
Siinä se nyt oli. Lapsuuden mittainen haave, konkreettisena ja elävänä – reilu viisi kiloa puhdasta intoa, repimässä pehmoapinaa siskonsa kanssa.
Muutaman tunnin jutustelun ja useiden kahvikupillisten jälkeen lähdimme Gaikon kanssa junalla takaisin Amsterdamiin ja hotelliin. Paluulento Suomeen odotti jo seuraavana päivänä.
Yllätyin siitä, kuinka hyvin Gaiko suhtautui Amsterdamin perjantai-illan hälinään. Vaikka se ei ollut aiemmin tottunut kaulapantaan eikä hihnaan, se kulki määrätietoisesti rinnallani pitkin kaupungin katuja ja keskellä ihmisvilinää.
En tainnut nukkua silmäystäkään sinä yönä. Mielessä pyöri vain yksi asia: miten Gaiko suhtautuu lentoon?
Kuten myöhemmin selvisi, minä taisin olla meistä kahdesta ainoa, jota tilanne hermostutti. Yö sujui täysin rauhallisesti – lattialta ei kuulunut ääntäkään. Aamupissatuksen jälkeen kävin aamupalalla, ja kun palasin huoneeseen, minua odotti iloisesti häntäänsä heiluttava pikkushikoku.
Pakkasin tavarani ja suuntasimme lentokentälle – kohti yhteistä tulevaisuutta.
Gaiko oli järjestyksessään toinen Suomeen tuotu shikokunkoira.
Gaiko lopetettiin 13-vuotiaana iäntuomien vaivojen vuoksi.
Kuinkas muuten. Juuri tuona päivänä alkoi yhteinen taival minun ja koirani välillä.
Yli kaksikymmentä vuotta olin ehtinyt odottaa, että haave omasta shikokusta toteutuisi.
En häpeile tunnustaa, että kiinnostukseni japanilaisiin koirarotuihin sai alkunsa Hopeanuoli-animesta. Olin 6- tai 7-vuotias, kun sain sarjan käsiini vuonna 1989 – silloin kun alkuperäiset VHS-julkaisut ilmestyivät suomeksi dubattuina ja vahvasti leikattuina versioina.
Ahmin kaiken mahdollisen tiedon japanilaisista pystykorvista lapsenomaisella, kyltymättömällä innolla. Eräässä koirakirjassa törmäsin rotuun nimeltä shikoku – ja sydämeni teki voltin. Tällaisen minä haluan isona!
Yritin etsiä lisää tietoa, mutta sen aikaisen kirjaston koirakirjat oli pian kahlattu läpi – ja tulokset olivat kovin niukat.
Internet toi uudenlaista toivoa tiedonhaussa. Ainakin kuvia löytyi. Mutta varsinainen rotutieto oli edelleen vähäistä: suomeksi ei juuri mitään, englanniksi lähinnä rotumääritelmä, ja japani kielenä oli minulle täysi mysteeri.
Koska shikokusta tuntui lähes mahdottomalta löytää tietoa – saati nähdä rotua elävänä – hautasin lapsuudenhaaveeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Unelma heräsi kuitenkin uudelleen eloon, kun tutustuin ystävääni, joka omisti akitoja. Kerroin hänelle pitkäaikaisesta shikoku-haaveestani, ja hän heitti bensaan tulitikun:
"Sinun on saatava oma shikoku."
Siitä alkoi taas aktiivinen tiedonkeruu – tällä kertaa huomattavasti paremmalla menestyksellä. Rotumääritelmän lisäksi löytyi vihdoin muutakin tietoa.
Keväällä 2010 otin yhteyttä Egitte Van Vegheliin, Van de Egmato -kennelin kasvattajaan, joka oli tuonut ensimmäisen shikokun Japanista Eurooppaan jo vuonna 1997. Kyselin häneltä muun muassa hänen koiristaan, rodun terveystilanteesta, luonteesta ja käyttöominaisuuksista.
Sähköpostien vaihto jatkui koko kesän, ja syksyllä Egitte kertoi odottavansa pentuetta. Hän olisi ollut valmis varaamaan minulle uroksen – mutta valitettavasti samassa taloudessa asui vielä tuolloin koira-allerginen ex-puoliso. Koiran hankinta ei siis ollut vielä ajankohtaista. Jatkoimme kuitenkin yhteydenpitoa, ja pyysin häntä pitämään minut ajan tasalla tulevista pentuesuunnitelmista.
Syksyllä 2011 tuli viimein odotettu uutinen – tuplana:
Ensin ex-puoliso ilmoitti muuttavansa pois parin viikon sisällä, ja seuraavana päivänä Egitte kertoi uusista pentusuunnitelmista.
Aika tuntui matelevan. Lopulta sain valita kahdesta uroksesta: black & tanista ja seesamista. Valitsin seesamin.
Sen jälkeen alkoikin matkajärjestelyjen rumba. Etsin hotellia Hollannista ja varasin matkat sekä itselleni että tulevalle koiralleni. Egitte huolehti Hollannin päässä kaikista tarvittavista valmisteluista: madotuksista, sirutuksesta, lemmikkipassista ja todistuksesta siitä, ettei pentu ollut ollut tekemisissä villieläinten kanssa. Koska Hollanti oli rabies-vapaa maa ja koira saapuisi Suomeen alle 12-viikkoisena, rokotuksia ei tarvittu.
Viimein koitti lähtöpäivä – perjantai 13. päivä.
Vastoin kaikkia taikauskoja kaikki sujui täydellisesti. Lentopelkokin oli tiessään, ja vaikka hotellia etsiessä kävelin siitä ohi kerran jos toisenkin, en varsinaisesti eksynyt. Kun majapaikka lopulta löytyi, alkoi kaikki rullata kuin itsestään. Nopean piipahduksen jälkeen Amsterdamissa hyppäsin junaan ja suuntasin Ossiin.
Juna-asemalta minut haettiin, ja pääsin paikan päällä tutustumaan Egitten koiriin – ja viimein myös Gaikoon.
Siinä se nyt oli. Lapsuuden mittainen haave, konkreettisena ja elävänä – reilu viisi kiloa puhdasta intoa, repimässä pehmoapinaa siskonsa kanssa.
Muutaman tunnin jutustelun ja useiden kahvikupillisten jälkeen lähdimme Gaikon kanssa junalla takaisin Amsterdamiin ja hotelliin. Paluulento Suomeen odotti jo seuraavana päivänä.
Yllätyin siitä, kuinka hyvin Gaiko suhtautui Amsterdamin perjantai-illan hälinään. Vaikka se ei ollut aiemmin tottunut kaulapantaan eikä hihnaan, se kulki määrätietoisesti rinnallani pitkin kaupungin katuja ja keskellä ihmisvilinää.
En tainnut nukkua silmäystäkään sinä yönä. Mielessä pyöri vain yksi asia: miten Gaiko suhtautuu lentoon?
Kuten myöhemmin selvisi, minä taisin olla meistä kahdesta ainoa, jota tilanne hermostutti. Yö sujui täysin rauhallisesti – lattialta ei kuulunut ääntäkään. Aamupissatuksen jälkeen kävin aamupalalla, ja kun palasin huoneeseen, minua odotti iloisesti häntäänsä heiluttava pikkushikoku.
Pakkasin tavarani ja suuntasimme lentokentälle – kohti yhteistä tulevaisuutta.
Gaiko oli järjestyksessään toinen Suomeen tuotu shikokunkoira.
Gaiko lopetettiin 13-vuotiaana iäntuomien vaivojen vuoksi.
