Gaiko-Ikk van de Egmato
Jalostustietokannassa
Shikoku-Pedigreessa
*** HUOM! Emme kasvata rotua. ***
Perjantai 13.1.2012.
Kuinkas muuten.
Tuona päivänä viimein alkoi yhteinen taival koirani kanssa.
Päälle kaksikymmentä vuotta sain odottaa haaveeni toteutumista omasta shikokusta.
En häpeä myöntää, että alunperin kiinnostus japanilaisiin rotuihin heräsi Hopeanuoli-animen kautta. Olin 6- tai 7-vuotias kun sain tämän
animesarjan käsiini vuonna 1989, jolloin alkuperäiset vhs:t ilmestyivät suomeksi dubattuina ja leikattuina versioina.
Ahmin kaiken käsillä olevan tiedon alkuperäisistä japanilaisista pystykorvista kyltymättömällä 7-vuotiaan innolla. Törmäsin koirakirjassa shikokuun ja sydämeni muljahti. Tällaisen haluan joskus! Yritin etsiä rodusta enemmänkin tietoa, mutta kirjaston kaikki koirakirjat läpi plärättyäni lopputulos oli hyvin laiha.
Internetin astuttua mukaan kuvioon tiedonhaku helpottui. Noh, ainakin kuvia löytyi. Varsinaista rotutietoa oli kuitenkin hyvin vähän. Suomeksi ei mitään, englanniksi rotumääritelmä, ja japani ei suju mitenkäänpäin.
Koska tuntui liki mahdottomalta löytää shikokusta tietoa, saati päästä näkemään rotua elävänä, unohdin lapsuudenhaaveeni päälle vuosikymmeneksi, kunnes tutustuin akitoja harrastavaan ystävääni. Kerroin hänelle pitkäaikaisesta shikoku-haaveestani ja hän heitti bensaan tulitikun; "Sinun on saatava oma shikoku". Alkoi taas aktiivinen tiedonhaku, tälläkertaa tietoa löytyi enemmän kuin se rotumääritelmä eri kielillä.
Keväällä 2010 otin yhteyttä Egitte Van Vegheliin, Van de Egmato -shikokujen kasvattajaan, joka toi vuonna -97 ensimmäisen shikokun Japanista.
Kerroin Egittelle omasta koirakokemuksesta, jota oli kertynyt kahden hyvinkin erityyppisen sekarotuisen koiran verran, millaista koiraa olin hakemassa,
sekä pitkäaikaisesta haaveestani saada mustaseesami-värinen shikoku-uros.
Kyselin Egitteltä mm. hänen koiristaan, shikokun terveystilanteesta, rodun luonteesta ja käyttöominaisuksista.
Sähköpostittelu jatkui syksyyn, jolloin yksi pentue oli syntymässä. Egitte olisi tästä pentueesta varannut minulle uroksen, mutta ikävä kyllä vielä tuolloin samankaton alla asusti koira-allergikko ex-siippa, joten koiran hankkiminen ei vielä ollut ajankohtaista. Jatkoimme kuitenkin sähköpostittelua kasvattajan kanssa ja pyysin häntä kertomaan minulle myös tulevista pentuesuunnitelmista.
Syksyllä 2011 sain vihdoin kaipaamani uutiset; ensin ex-siippa ilmoitti, että on löytänyt oman asunnon ja muuttaisi pois parin viikon sisään, seuraavana päivänä sain ilmoituksen pentuesuunnitelmista.
Aika laahasi eteenpäin, kunnes sain valita kahden uroksen väliltä; black & tanin sekä punaseesamin. Valitsin punaseesamin.
Lähes samantien ryhdyin myös etsimään hotelleja Hollannista, sekä varasin matkat sekä minulle, että koiralle. Egitte hoiti Hollannin päässä koiralle tarvittavat toimenpiteet; madotukset, sirutuksen, lemmikkipassin sekä todistuksen, että koira ei ole ollut tekemisissä villieläinten kanssa. Rabies-vapaana maana koira ei tarvinnut rokotuksia sen ollessa alle 12-viikkoinen Suomeen saapuessa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoinkin koitti lähtöpäivä. Perjantai 13. Kuinkas muuten?
Vastoin kaikkia taikauskoja koko päivä meni ihan putkeen. Lentokammokin tuntui olevan tipotiessään ja Hollannissa en eksynyt kertaakaan, tavallaan. Hotelli vain tuntui olevan melkoisen piilossa, vaikka vajaan tunnin aikana olin siitä kävellyt ohi kerran jos toisenkin. Hotellihapuilun jälkeen kaikki meni täydellisesti. Pikavilkaisu Amsterdamista, jonka jälkeen junalla kohti Ossia hakemaan kauankaivattua koiraani.
Ossiin saavuttaessa minut haettiin juna-asemalta ja pääsin paikanpäällä tutustumaan Egitten koiriin ja viimein myös omaan koiraani, Gaikoon.
Siinä se nyt oli. Pienen ihmisen eliniän aikainen haave, reilu 5-kiloinen hurja peto tappamassa pehmoapinaa siskonsa kanssa. Muutaman tunnin mielekkään jutustelun ja muutaman kahvilitran jälkeen lähdimme Gaikon kanssa kohti Amterdamia ja hotellia. Lento Suomeen oli
jo seuraavana päivänä.
Olin yllättynyt, kuinka Amsterdamin hälinä (olihan perjantai-ilta) ei tuntunut häiritsevän Gaikoa ollenkaan.
Vaikka Gaiko ei ollut pantaan eikä hihnaan tottunut, varsin tomerasti se seurasi minua hihnassa pitkin katuja kohti hotellia.
En tainnut nukkua silmäystäkään tuona perjantai-lauantai -välisenä yönä. Mielessä vain pyöri, että miten koira suhtautuu lentoon.
Olin selkeästi meistä kahdesta ainoa, joka moista stressasi. Yö meni rauhallisesti,
lattialta ei kuulunut inahdustakaan ja kun aamupissatuksen jälkeen menin itse aamupalalle ja palasin hotellihuoneeseen, vastassa oli iloisesti häntäänsä heiluttava pikkushikoku. Pakkaamisen jälkeen oli aika suunnata kohti lentokenttää ja yhteistä tulevaisuutta.
Gaiko on järjestyksessään toinen Suomeen tuoduista shikokuista.
Rodusta
FCI:n luokitus: 5 Pystykorvat ja alkukantaiset rodut.
Alajaosto 5.5 Aasialaiset pystykorvat ja niiden sukulaisrodut.
Hyväksytty: FCI 5.6.1995
Rotumääritelmä englanniksi
Shikoku kuuluu ns. shika inuihin, eli keskikokoisiin alkuperäisiin japanilaisiin pystykorviin (muut shikarodut ovat hokkaido, kainkoira ja kishu) ja on harvinaisin kuudesta alkuperäisestä japanilaisesta rodusta.
Kuten lähes kaikki alkuperäiset japanilaiset rodut, myös shikoku on nimetty kehittymisalueensa mukaan (Shikokun saari, Kochin prefektuuri, inu/ken = jap. "koira").
Rotu on säilynyt puhtaana vaikeakulkuisen maaston sekä syrjäisen sijaintinsa takia.
Rotu on harvinainen jopa kotimaassaan, jossa sen vuotuiset rekisteröintimäärät jatkavat laskuaan. Vuonna 2011 shikokuja rekisteröitiin Japanissa 233 kappaletta, joka on ennätyksellisen alhainen määrä.
Historia lyhyesti
Shikoku on rotuna vanha ja sen juuret ulottuvat aina Jomonkaudelle saakka
(10 000 - 300 eaa).
Rodun ovat alkujaan kehittäneet matagit (japanilaiset metsästäjät) suurriistan, pääasiassa villisian ja peuran metsästykseen.
Matagit kasvattivat kahden tyyppiseen metsästysmenetelmään sopivia koiria;
Hoeru-dome, jossa koirat jäljestävät saaliin, viivyttävät saalista haukkumalla, jolloin matagi voi saapua paikalle viimeistelemään saaliin.
Kami-dome, jossa koirat hyökkäävät saaliseläimen kimppuun ja pitävät saaliin aloillaan matagin saapumiseen saakka. Toisinaan koirat myös
viimeistelivät saaliin ilman ihmisen apua susilauman tapaan.
Koska hoeru-dome -menetelmä oli vähemmän riskialtis koirille, vähitellen matagit alkoivat suosia tämän metsästystyylin omaavia koiria.
Metsästyksen lisäksi shikokua on käytetty vartiokoirana, kuormajuhtana sekä karjakoirana.
Shikokua on käytetty pohjana japanilaisen taistelukoirarodun,
tosan eli japaninmastiffin luomiseen.
Shikokua nimitettiin alunperin tosa inuksi, mutta nimi muutettiin, jotta vältettäisiin sekaannus japaninmastiffin kanssa,
Legenda kertoo shikokun olevan lähin elossa oleva sukulainen sukupuuttoon
kuolleelle japaninsudelle (nimikkeen alle kuuluu kaksi lajia: hokkaidonsusi sekä pienempi honshunsusi). DNA-testit kuitenkin puhuvat toista kieltä.
Legenda on todennäköisesti saanut alkunsa shikokun villistä ulkomuodosta, sekä siitä, että Shikokun saarella japaninsusi säilyi pisimpään hengissä.
Shikoku nimitettiin Japanin kansallisaarteeksi vuonna 1937.
Nykytilanne
Nykyisen shikokun jalostukseen on vaikuttanut rodun kolme haaraa: Hongawa, Hata Uwahara ja Awa, jokainen tyyppi on nimetty esiintymisalueensa mukaan.
Näistä linjoista Hongawa on säilynyt puhtaimpana vaikeakulkuisen sijaintinsa takia. Linjoissa oli selkeitä ulkoisia eroja, esimerkkinä Hongawa-linjan kevytrankenteisuus Hata-linjan taas ollessa huomattavasti rotevampi ja leveäkalloisempi.
Nämä kolme tyyppiä yhdistettiin vuonna 1955 tavoitteena rodun yhtenäistyminen.
Awa-linja on kadonnut, mutta puhtaita Hata- ja Hongawa-linjoja kasvatetaan
edelleen Japanissa.
Ulkonäkö
Muiden shika-rotujen tapaan myös shikoku sijoittuu kokonsa puolesta pienemmän
shiban ja suuremman akitan välimaastoon, narttujen ollessa n. 46cm ja urosten
n. 52cm korkeita (rotumääritelmä hyväksyy 3cm heiton säkäkorkeudessa).
Ulkonäöltään shikoku on tyypillinen pystykorva. Koiralla on kiilamainen pää, aasialaisille pystykorville tyypilliset vinot silmät, pystyt korvat, sekä sapelimainen tai selän ylle kiertynyt häntä.
Huomiotaherättävin ominaisuus on seesamin värinen turkki, joka antaa koiralle varsin villin näköisen ulkomuodon.
Seesami-väritys on tyypillinen riistaväri, jossa on sekaisin mustia, valkoisia ja punertavia karvoja.
FCI hyväksyy kolme muunnosta; seesami (tasainen sekoitus mustia, valkoisia ja punaisia karvoja), mustaseesami (päälle 50% karvoista mustaa)
ja punainen seesami (päälle 50% karvoista punaista).
Kaikissa yllämainituissa väreissä, lukuunottamatta valkoista, tulee olla "urajiro".
Urajiro = valkosävyistä karvaa kuonon sivuilla,
poskissa, leuan ja kaulan alapuolella, rinnassa,
vatsassa, hännän alapuolella ja raajojen
sisäpuolella.
(FCI:n rotumääritelmässä ei ole erikseen mainintaa urajirosta).
NIPPO ja nykyään myös FCI hyväksyy seesamivärin lisäksi 3 muuta väriä:
Mustilla koirilla oltava "yotsume", eli "neljännet silmät"
(merkkiväri silmien yläpuolella).
Kuro on esitelty näyttelytuomareille ja värin hyväksymisen eteen ollaan tekemässä töitä.
Turkki on helppohoitoinen, tiivis, säänkestävä ja likaahylkivä. Kahdesti vuodessa tapahtuvan karvanlähdön aikaan säännöllinen,
jopa päivittäinen harjaus on suotavaa.
Luonne
Shikokua verrataan samuraihin. Soturin tien on sanottu oleven kunniallinen velvollisuus isännälleen, uskollisuutta ja omistautumista kuolemaan asti.
Shikoku omaa nämä samurain piirteet ja koira valitseekin perheestään usein yhden ihmisen, jota kunnioittaa ja palvoo ehdoitta.
Tyypillisesti shikoku on pidättyvä, epäluuloinen tai hillityn ystävällinen vieraita ihmisiä kohtaan.
Muita koiria kohtaan shikoku on dominoiva, eikä se välttämättä tule toimeen vieraiden koirien kanssa.
On yksilöllistä kuinka hyvin shikoku tottuu perheensä mahdollisiin muihin lemmikeihin.
Korkea riistavietti voi olla vaaraksi pienemmille lemmikeille, eikä rotua lähtökohtaisesti suositella talouksiin, joissa on pienlemmikeitä.
Shikoku on älykäs, ja sopiikin moneen harrastukseen metsästyksen lisäksi. Tottelevaisuusvaliota siitä ei välttämättä saa, koska muiden japanilaisten rotujen tapaan sillä ei ole korkeaa miellyttämisenhalua. Jatkuvat toistot saavat shikokun kiinnostuksen tekemiseen loppumaan, joka antaa oman haasteensa koulutukseen.
Parhaiten rodulle sopivat harrastukset, jotka ovat sille luontaisesti mielekästä tekemistä (esim. jäljestys), rotua käytetäänkin kotimaassaan yhä sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen.
Shikoku on ketterä ja kokoonsa nähden erittäin voimakas koira. Se on väsymätön lenkkikumppani, eikä koiraa pysty väsyttämään hihnakävelyillä. Aktiivisuudestaan huolimatta shikoku on tyypillisesti sisätiloissa varsin äänetön, rauhallinen ja huomaamaton.
Jalostustietokannassa
Shikoku-Pedigreessa
*** HUOM! Emme kasvata rotua. ***
Perjantai 13.1.2012.
Kuinkas muuten.
Tuona päivänä viimein alkoi yhteinen taival koirani kanssa.
Päälle kaksikymmentä vuotta sain odottaa haaveeni toteutumista omasta shikokusta.
En häpeä myöntää, että alunperin kiinnostus japanilaisiin rotuihin heräsi Hopeanuoli-animen kautta. Olin 6- tai 7-vuotias kun sain tämän
animesarjan käsiini vuonna 1989, jolloin alkuperäiset vhs:t ilmestyivät suomeksi dubattuina ja leikattuina versioina.
Ahmin kaiken käsillä olevan tiedon alkuperäisistä japanilaisista pystykorvista kyltymättömällä 7-vuotiaan innolla. Törmäsin koirakirjassa shikokuun ja sydämeni muljahti. Tällaisen haluan joskus! Yritin etsiä rodusta enemmänkin tietoa, mutta kirjaston kaikki koirakirjat läpi plärättyäni lopputulos oli hyvin laiha.
Internetin astuttua mukaan kuvioon tiedonhaku helpottui. Noh, ainakin kuvia löytyi. Varsinaista rotutietoa oli kuitenkin hyvin vähän. Suomeksi ei mitään, englanniksi rotumääritelmä, ja japani ei suju mitenkäänpäin.
Koska tuntui liki mahdottomalta löytää shikokusta tietoa, saati päästä näkemään rotua elävänä, unohdin lapsuudenhaaveeni päälle vuosikymmeneksi, kunnes tutustuin akitoja harrastavaan ystävääni. Kerroin hänelle pitkäaikaisesta shikoku-haaveestani ja hän heitti bensaan tulitikun; "Sinun on saatava oma shikoku". Alkoi taas aktiivinen tiedonhaku, tälläkertaa tietoa löytyi enemmän kuin se rotumääritelmä eri kielillä.
Keväällä 2010 otin yhteyttä Egitte Van Vegheliin, Van de Egmato -shikokujen kasvattajaan, joka toi vuonna -97 ensimmäisen shikokun Japanista.
Kerroin Egittelle omasta koirakokemuksesta, jota oli kertynyt kahden hyvinkin erityyppisen sekarotuisen koiran verran, millaista koiraa olin hakemassa,
sekä pitkäaikaisesta haaveestani saada mustaseesami-värinen shikoku-uros.
Kyselin Egitteltä mm. hänen koiristaan, shikokun terveystilanteesta, rodun luonteesta ja käyttöominaisuksista.
Sähköpostittelu jatkui syksyyn, jolloin yksi pentue oli syntymässä. Egitte olisi tästä pentueesta varannut minulle uroksen, mutta ikävä kyllä vielä tuolloin samankaton alla asusti koira-allergikko ex-siippa, joten koiran hankkiminen ei vielä ollut ajankohtaista. Jatkoimme kuitenkin sähköpostittelua kasvattajan kanssa ja pyysin häntä kertomaan minulle myös tulevista pentuesuunnitelmista.
Syksyllä 2011 sain vihdoin kaipaamani uutiset; ensin ex-siippa ilmoitti, että on löytänyt oman asunnon ja muuttaisi pois parin viikon sisään, seuraavana päivänä sain ilmoituksen pentuesuunnitelmista.
Aika laahasi eteenpäin, kunnes sain valita kahden uroksen väliltä; black & tanin sekä punaseesamin. Valitsin punaseesamin.
Lähes samantien ryhdyin myös etsimään hotelleja Hollannista, sekä varasin matkat sekä minulle, että koiralle. Egitte hoiti Hollannin päässä koiralle tarvittavat toimenpiteet; madotukset, sirutuksen, lemmikkipassin sekä todistuksen, että koira ei ole ollut tekemisissä villieläinten kanssa. Rabies-vapaana maana koira ei tarvinnut rokotuksia sen ollessa alle 12-viikkoinen Suomeen saapuessa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoinkin koitti lähtöpäivä. Perjantai 13. Kuinkas muuten?
Vastoin kaikkia taikauskoja koko päivä meni ihan putkeen. Lentokammokin tuntui olevan tipotiessään ja Hollannissa en eksynyt kertaakaan, tavallaan. Hotelli vain tuntui olevan melkoisen piilossa, vaikka vajaan tunnin aikana olin siitä kävellyt ohi kerran jos toisenkin. Hotellihapuilun jälkeen kaikki meni täydellisesti. Pikavilkaisu Amsterdamista, jonka jälkeen junalla kohti Ossia hakemaan kauankaivattua koiraani.
Ossiin saavuttaessa minut haettiin juna-asemalta ja pääsin paikanpäällä tutustumaan Egitten koiriin ja viimein myös omaan koiraani, Gaikoon.
Siinä se nyt oli. Pienen ihmisen eliniän aikainen haave, reilu 5-kiloinen hurja peto tappamassa pehmoapinaa siskonsa kanssa. Muutaman tunnin mielekkään jutustelun ja muutaman kahvilitran jälkeen lähdimme Gaikon kanssa kohti Amterdamia ja hotellia. Lento Suomeen oli
jo seuraavana päivänä.
Olin yllättynyt, kuinka Amsterdamin hälinä (olihan perjantai-ilta) ei tuntunut häiritsevän Gaikoa ollenkaan.
Vaikka Gaiko ei ollut pantaan eikä hihnaan tottunut, varsin tomerasti se seurasi minua hihnassa pitkin katuja kohti hotellia.
En tainnut nukkua silmäystäkään tuona perjantai-lauantai -välisenä yönä. Mielessä vain pyöri, että miten koira suhtautuu lentoon.
Olin selkeästi meistä kahdesta ainoa, joka moista stressasi. Yö meni rauhallisesti,
lattialta ei kuulunut inahdustakaan ja kun aamupissatuksen jälkeen menin itse aamupalalle ja palasin hotellihuoneeseen, vastassa oli iloisesti häntäänsä heiluttava pikkushikoku. Pakkaamisen jälkeen oli aika suunnata kohti lentokenttää ja yhteistä tulevaisuutta.
Gaiko on järjestyksessään toinen Suomeen tuoduista shikokuista.
Rodusta
FCI:n luokitus: 5 Pystykorvat ja alkukantaiset rodut.
Alajaosto 5.5 Aasialaiset pystykorvat ja niiden sukulaisrodut.
Hyväksytty: FCI 5.6.1995
Rotumääritelmä englanniksi
Shikoku kuuluu ns. shika inuihin, eli keskikokoisiin alkuperäisiin japanilaisiin pystykorviin (muut shikarodut ovat hokkaido, kainkoira ja kishu) ja on harvinaisin kuudesta alkuperäisestä japanilaisesta rodusta.
Kuten lähes kaikki alkuperäiset japanilaiset rodut, myös shikoku on nimetty kehittymisalueensa mukaan (Shikokun saari, Kochin prefektuuri, inu/ken = jap. "koira").
Rotu on säilynyt puhtaana vaikeakulkuisen maaston sekä syrjäisen sijaintinsa takia.
Rotu on harvinainen jopa kotimaassaan, jossa sen vuotuiset rekisteröintimäärät jatkavat laskuaan. Vuonna 2011 shikokuja rekisteröitiin Japanissa 233 kappaletta, joka on ennätyksellisen alhainen määrä.
Historia lyhyesti
Shikoku on rotuna vanha ja sen juuret ulottuvat aina Jomonkaudelle saakka
(10 000 - 300 eaa).
Rodun ovat alkujaan kehittäneet matagit (japanilaiset metsästäjät) suurriistan, pääasiassa villisian ja peuran metsästykseen.
Matagit kasvattivat kahden tyyppiseen metsästysmenetelmään sopivia koiria;
Hoeru-dome, jossa koirat jäljestävät saaliin, viivyttävät saalista haukkumalla, jolloin matagi voi saapua paikalle viimeistelemään saaliin.
Kami-dome, jossa koirat hyökkäävät saaliseläimen kimppuun ja pitävät saaliin aloillaan matagin saapumiseen saakka. Toisinaan koirat myös
viimeistelivät saaliin ilman ihmisen apua susilauman tapaan.
Koska hoeru-dome -menetelmä oli vähemmän riskialtis koirille, vähitellen matagit alkoivat suosia tämän metsästystyylin omaavia koiria.
Metsästyksen lisäksi shikokua on käytetty vartiokoirana, kuormajuhtana sekä karjakoirana.
Shikokua on käytetty pohjana japanilaisen taistelukoirarodun,
tosan eli japaninmastiffin luomiseen.
Shikokua nimitettiin alunperin tosa inuksi, mutta nimi muutettiin, jotta vältettäisiin sekaannus japaninmastiffin kanssa,
Legenda kertoo shikokun olevan lähin elossa oleva sukulainen sukupuuttoon
kuolleelle japaninsudelle (nimikkeen alle kuuluu kaksi lajia: hokkaidonsusi sekä pienempi honshunsusi). DNA-testit kuitenkin puhuvat toista kieltä.
Legenda on todennäköisesti saanut alkunsa shikokun villistä ulkomuodosta, sekä siitä, että Shikokun saarella japaninsusi säilyi pisimpään hengissä.
Shikoku nimitettiin Japanin kansallisaarteeksi vuonna 1937.
Nykytilanne
Nykyisen shikokun jalostukseen on vaikuttanut rodun kolme haaraa: Hongawa, Hata Uwahara ja Awa, jokainen tyyppi on nimetty esiintymisalueensa mukaan.
Näistä linjoista Hongawa on säilynyt puhtaimpana vaikeakulkuisen sijaintinsa takia. Linjoissa oli selkeitä ulkoisia eroja, esimerkkinä Hongawa-linjan kevytrankenteisuus Hata-linjan taas ollessa huomattavasti rotevampi ja leveäkalloisempi.
Nämä kolme tyyppiä yhdistettiin vuonna 1955 tavoitteena rodun yhtenäistyminen.
Awa-linja on kadonnut, mutta puhtaita Hata- ja Hongawa-linjoja kasvatetaan
edelleen Japanissa.
Ulkonäkö
Muiden shika-rotujen tapaan myös shikoku sijoittuu kokonsa puolesta pienemmän
shiban ja suuremman akitan välimaastoon, narttujen ollessa n. 46cm ja urosten
n. 52cm korkeita (rotumääritelmä hyväksyy 3cm heiton säkäkorkeudessa).
Ulkonäöltään shikoku on tyypillinen pystykorva. Koiralla on kiilamainen pää, aasialaisille pystykorville tyypilliset vinot silmät, pystyt korvat, sekä sapelimainen tai selän ylle kiertynyt häntä.
Huomiotaherättävin ominaisuus on seesamin värinen turkki, joka antaa koiralle varsin villin näköisen ulkomuodon.
Seesami-väritys on tyypillinen riistaväri, jossa on sekaisin mustia, valkoisia ja punertavia karvoja.
FCI hyväksyy kolme muunnosta; seesami (tasainen sekoitus mustia, valkoisia ja punaisia karvoja), mustaseesami (päälle 50% karvoista mustaa)
ja punainen seesami (päälle 50% karvoista punaista).
Kaikissa yllämainituissa väreissä, lukuunottamatta valkoista, tulee olla "urajiro".
Urajiro = valkosävyistä karvaa kuonon sivuilla,
poskissa, leuan ja kaulan alapuolella, rinnassa,
vatsassa, hännän alapuolella ja raajojen
sisäpuolella.
(FCI:n rotumääritelmässä ei ole erikseen mainintaa urajirosta).
NIPPO ja nykyään myös FCI hyväksyy seesamivärin lisäksi 3 muuta väriä:
Mustilla koirilla oltava "yotsume", eli "neljännet silmät"
(merkkiväri silmien yläpuolella).
Kuro on esitelty näyttelytuomareille ja värin hyväksymisen eteen ollaan tekemässä töitä.
Turkki on helppohoitoinen, tiivis, säänkestävä ja likaahylkivä. Kahdesti vuodessa tapahtuvan karvanlähdön aikaan säännöllinen,
jopa päivittäinen harjaus on suotavaa.
Luonne
Shikokua verrataan samuraihin. Soturin tien on sanottu oleven kunniallinen velvollisuus isännälleen, uskollisuutta ja omistautumista kuolemaan asti.
Shikoku omaa nämä samurain piirteet ja koira valitseekin perheestään usein yhden ihmisen, jota kunnioittaa ja palvoo ehdoitta.
Tyypillisesti shikoku on pidättyvä, epäluuloinen tai hillityn ystävällinen vieraita ihmisiä kohtaan.
Muita koiria kohtaan shikoku on dominoiva, eikä se välttämättä tule toimeen vieraiden koirien kanssa.
On yksilöllistä kuinka hyvin shikoku tottuu perheensä mahdollisiin muihin lemmikeihin.
Korkea riistavietti voi olla vaaraksi pienemmille lemmikeille, eikä rotua lähtökohtaisesti suositella talouksiin, joissa on pienlemmikeitä.
Shikoku on älykäs, ja sopiikin moneen harrastukseen metsästyksen lisäksi. Tottelevaisuusvaliota siitä ei välttämättä saa, koska muiden japanilaisten rotujen tapaan sillä ei ole korkeaa miellyttämisenhalua. Jatkuvat toistot saavat shikokun kiinnostuksen tekemiseen loppumaan, joka antaa oman haasteensa koulutukseen.
Parhaiten rodulle sopivat harrastukset, jotka ovat sille luontaisesti mielekästä tekemistä (esim. jäljestys), rotua käytetäänkin kotimaassaan yhä sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen.
Shikoku on ketterä ja kokoonsa nähden erittäin voimakas koira. Se on väsymätön lenkkikumppani, eikä koiraa pysty väsyttämään hihnakävelyillä. Aktiivisuudestaan huolimatta shikoku on tyypillisesti sisätiloissa varsin äänetön, rauhallinen ja huomaamaton.
