Siperianhusky – arktisen maailman pikkujättiläinen
FCI-luokitus: Ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat
Alaryhmä 1: Pohjoiset rekikoirat
Kun mietit rekikoiraa, ensimmäisenä mieleen usein tulvahtaa jäisestä katsestaan tunnettu siperianhusky.
Siperianhusky onkin rekikoiraroduista tunnetuin, eikä täysin suotta. Rodun historia on kuitenkin paljon muuta kuin rekikoirakilpailuja tai romantisoituja kuvia lumisista erämaista. Siperianhusky on alunperin syntynyt arjen tarpeesta, selviytymisestä. Siperian koillisrannikon alkuperäiskansat, erityisesti tšuktšit, kasvattivat koiriaan tuhansien vuosien ajan liikuttamaan koiravetoisesti ihmisiä ja tavaraa arktisen alueen äärimmäisissä olosuhteissa. Näillä koirilla ei ollut varaa olla tehottomia tai yhteistyökyvyttömiä: vain niiden koirien geenit, jotka pystyivät todistetusti vetämään tehokkaasti kuormia pitkiä matkoja, sopeutumaan pakkaseen, elämään laumassa ja kommunikoimaan ihmisen kanssa, siirtyivät seuraavaan sukupolveen.
Huskyn arktinen alkuperä näkyy sen jokaisessa yksityiskohdassa. Sen rakenne on verrattain kevyt mutta vahva, jalat voimakkaat, anturat kestävät, turkki pohjavilloineen eristävä ja säältä suojaava. Siperianhuskyn liike on vaivattoman taloudellinen, juuri sellainen, jonka täytyy jaksaa päivä toisensa jälkeen ilman turhaa energianhukkaa, kuten sanontakin kuuluu: form follows function.
FCI-luokitus: Ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat
Alaryhmä 1: Pohjoiset rekikoirat
Kun mietit rekikoiraa, ensimmäisenä mieleen usein tulvahtaa jäisestä katsestaan tunnettu siperianhusky.
Siperianhusky onkin rekikoiraroduista tunnetuin, eikä täysin suotta. Rodun historia on kuitenkin paljon muuta kuin rekikoirakilpailuja tai romantisoituja kuvia lumisista erämaista. Siperianhusky on alunperin syntynyt arjen tarpeesta, selviytymisestä. Siperian koillisrannikon alkuperäiskansat, erityisesti tšuktšit, kasvattivat koiriaan tuhansien vuosien ajan liikuttamaan koiravetoisesti ihmisiä ja tavaraa arktisen alueen äärimmäisissä olosuhteissa. Näillä koirilla ei ollut varaa olla tehottomia tai yhteistyökyvyttömiä: vain niiden koirien geenit, jotka pystyivät todistetusti vetämään tehokkaasti kuormia pitkiä matkoja, sopeutumaan pakkaseen, elämään laumassa ja kommunikoimaan ihmisen kanssa, siirtyivät seuraavaan sukupolveen.
Huskyn arktinen alkuperä näkyy sen jokaisessa yksityiskohdassa. Sen rakenne on verrattain kevyt mutta vahva, jalat voimakkaat, anturat kestävät, turkki pohjavilloineen eristävä ja säältä suojaava. Siperianhuskyn liike on vaivattoman taloudellinen, juuri sellainen, jonka täytyy jaksaa päivä toisensa jälkeen ilman turhaa energianhukkaa, kuten sanontakin kuuluu: form follows function.
Alaskan aika – kilpavaljakoiden nousu ja maailman maine
1900-luvun alussa siperialaisia koiria tuotiin Alaskaan, missä paikalliset kutsuivat niitä alkuun ivallisesti "siperianrotiksi". Verrattuna siperiantuonteihin, Alaskan alkuperäiset vetokoirat olivat usein tyypiltään suurempia, raskaampia ja hitaampia. Sanallinen vinoilu kuitenkin vaimeni nopeasti, kun siperialaisvaljakot alkoivat menestyä kilpailuissa.
Siperianhuskyn maailmanmaine vakiintui kuitenkin vuoden 1925 seerumiajon myötä, kun kurkkumätäepidemia riepotteli Nomea. Ainoa keino saada elintärkeä lääke perille oli koiravaljakoiden muodostama kuljetusketju, jossa lääke kulki valjakolta valjakolle. Äärimmäiset pakkaset, myrskyt ja vaikea maasto tekivät muut kuljetustavat mahdottomiksi. Reitin pituus Nenanasta Nomeen oli kokonaisuudessaan noin 1085 kilometriä (674 mailia), kuljetusketju koostui 20 koiravaljakosta.
Tuolloin suureen julkisuuteen nousi viimeisen osuuden valjakollaan taittanut Gunnar Kaasen ja hänen johtajakoiransa Balto, sillä heidän valjakkonsa toimitti seerumin konkreettisesti perille Nomeen. Kaasenin valjakon kulkema matka oli noin 89 kilometriä (55 mailia).
1900-luvun alussa siperialaisia koiria tuotiin Alaskaan, missä paikalliset kutsuivat niitä alkuun ivallisesti "siperianrotiksi". Verrattuna siperiantuonteihin, Alaskan alkuperäiset vetokoirat olivat usein tyypiltään suurempia, raskaampia ja hitaampia. Sanallinen vinoilu kuitenkin vaimeni nopeasti, kun siperialaisvaljakot alkoivat menestyä kilpailuissa.
Siperianhuskyn maailmanmaine vakiintui kuitenkin vuoden 1925 seerumiajon myötä, kun kurkkumätäepidemia riepotteli Nomea. Ainoa keino saada elintärkeä lääke perille oli koiravaljakoiden muodostama kuljetusketju, jossa lääke kulki valjakolta valjakolle. Äärimmäiset pakkaset, myrskyt ja vaikea maasto tekivät muut kuljetustavat mahdottomiksi. Reitin pituus Nenanasta Nomeen oli kokonaisuudessaan noin 1085 kilometriä (674 mailia), kuljetusketju koostui 20 koiravaljakosta.
Tuolloin suureen julkisuuteen nousi viimeisen osuuden valjakollaan taittanut Gunnar Kaasen ja hänen johtajakoiransa Balto, sillä heidän valjakkonsa toimitti seerumin konkreettisesti perille Nomeen. Kaasenin valjakon kulkema matka oli noin 89 kilometriä (55 mailia).
|
Jo tuolloin rekikoirayhteisön silmissä seerumiajon todellinen kulmakivi oli Leonhard Seppala ja hänen 12-vuotias johtajakoiransa Togo. Seppala ajoi valjakollaan kokonaisuudessaan noin 420 km (261 mailia), mikä oli pisin yksittäisen valjakon taittama matka koko seerumiajossa. Tämä sisältää 146 km (91 mailia) suoraan seerumin kanssa kuljettua matkaa sekä noin 274 kilometrin (170 mailin) Nome – Shaktoolik -kierroksen, jonka hän ajoi saadakseen seerumin viestiketjun seuraaville etapeille. Matkaan kuului muun muassa hengenvaarallinen Norton Soundin jäätikön ylitys – osuuden, jossa yksikin virhe olisi voinut nielaista koko valjakon mustaan mereen.
Seppalan valjakon suoritus ei ollut pelkästään rohkea, vaan kriittinen koko operaation onnistumiselle. Seppala itse kuvasi Togoa sanoin: “I never had a better dog than Togo. His stamina, loyalty and intelligence could not be improved upon. Togo was the best dog that ever traveled the Alaska trail.”. Tämä tiivistää hyvin, miten poikkeuksellisena johtajakoirana hän Togo näki: kestävyydessään, älykkyydessään ja uskollisuudessaan, ominaisuuksissa, jotka tekivät siitä keskeisen osan koko seerumiajokokonaisuutta. On kuitenkin muistettava, että seerumiajossa ei ollut kyse pelkästään kahden koiran tai kahden tiimin sankaritarinasta, vaan poikkeuksellisen vahvasta koirien ja mushereiden yhteistyön tuloksesta. Usein puheessa nostetaan esille vain Balto ja Togo, ja ne ikään kuin asetetaan vastakkain, vaikka kyseessä ei ollut keskinäinen kilpailu, vaan yhteinen päämäärä, jonka todellinen työpanos jakautui useiden koirien kesken, vaikkakaan ei tasapuolisesti. |
Leonhard Seppala koirineen. Vasemmassa laidassa Togo, oikeassa laidassa Fritz
|
Median vaikutuksesta Balton ja Togon varjoon seerumiajosta on jäänyt rodun kannalta keskeisiä koiria, kuten Togon velipuolet Scotty ja Fritz, jotka olivat Togon ohella Leonhard Seppalan luottojohtajia, erityisesti kilpailuissa. Seppala on kuvaillut Fritziä sanoilla “My best race leader”, ja Natalie Norris on todennut osuvasti: “Fritz did everything Togo did.”.
Fritz ei ollut merkittävä ainoastaan seerumiajossa, vaan Togon tavoin myös rodun jalostuksessa. Nämä koirat edustivat yhtälailla rodun ydintä: kestävyyttä, varmaa johtajuutta, älykkyyttä ja kykyä työskennellä äärimmäisissä olosuhteissa.
Myös Gunnar Kaasenin valjakon toinen johtaja, Fox, jää usein Balton varjoon, vaikka se oli keskeinen koira ratkaisevalla viimeisellä osuudella. Fox oli Baltoa vanhempi ja kokeneempi johtaja, ja se auttoi pitämään valjakon liikkeessä myrskyssä, pimeydessä ja äärimmäisessä kylmyydessä.
Lehdistö ei kuitenkaan nostanut Foxia julkisuudessa esiin samalla tavalla kuin Baltoa, mikä selittää sen marginaalisen näkyvyyden siperianhuskyn historiassa.
Fritz ei ollut merkittävä ainoastaan seerumiajossa, vaan Togon tavoin myös rodun jalostuksessa. Nämä koirat edustivat yhtälailla rodun ydintä: kestävyyttä, varmaa johtajuutta, älykkyyttä ja kykyä työskennellä äärimmäisissä olosuhteissa.
Myös Gunnar Kaasenin valjakon toinen johtaja, Fox, jää usein Balton varjoon, vaikka se oli keskeinen koira ratkaisevalla viimeisellä osuudella. Fox oli Baltoa vanhempi ja kokeneempi johtaja, ja se auttoi pitämään valjakon liikkeessä myrskyssä, pimeydessä ja äärimmäisessä kylmyydessä.
Lehdistö ei kuitenkaan nostanut Foxia julkisuudessa esiin samalla tavalla kuin Baltoa, mikä selittää sen marginaalisen näkyvyyden siperianhuskyn historiassa.
Siperianhusky nykyään
Siperianhuskyn historia laumakoirana näkyy edelleen, ja rotu viihtyy parhaiten siellä, missä on seuraa. Luonteeltaan husky on tyypillisesti ystävällinen, sosiaalinen ja usein humoristisen omapäinen. Se ei ole vartio- eikä palveluskoira, eikä se yleensä pyri miellyttämään omistajaansa täydellä intensiteetillä. Sen sijaan se toimii yhteistyössä silloin, kun suhde perustuu keskinäiseen kunnioitukseen, luottamukseen ja johdonmukaiseen arkeen. Oikeissa käsissä siperianhusky on äärimmäisen palkitseva kumppani.
Husky tarvitsee liikettä, ei pelkkää hihnalenkkeilyä, vaan mielellään vetämistä, juoksemista, pitkää tasaista rasitusta sekä monipuolista aktivointia. Rodun energian ei tulisi olla hektistä tai hermostunutta, vaan perusluonteeltaan tasapainoista ja työorientoitunutta: kun sille annetaan mielekästä tekemistä, se on kotonakin rauhallinen.
Rodun monimuotoisuus ja nykyhaasteet
Siperianhuskyn kohdalla ei aikoinaan käytetty etuliitteitä, eikä mielestäni nykyäänkään pitäisi. Rotu on kuitenkin valitettavasti jakautunut eri linjoihin pääasiassa jalostustavoitteiden eriytymisen seurauksena. Alunperin rotu oli yhtenäinen, vaikkakin ilmiasultaan monimuotoinen, mutta ajan myötä eri kasvattajat ovat painottaneet eri ominaisuuksia eri tarkoituksiin. Kuten seerumiajossa, tässäkään ei tulisi suosia vastakkainasettelua, vaan pyrkimyksenä pitäisi olla yhteinen päämäärä: rodunomainen siperianhusky, rekikoira.
Linjojen jakautuminen ja erityisesti ääripäistyminen on tuonut mukanaan haasteita rodun monimuotoisuuden ja ominaisuuksien säilyttämisessä. Käyttö- ja näyttelylinjat voivat erota toisistaan merkittävästi rotutyypin, rakenteen, luonteen ja työskentelyominaisuuksien osalta. Kasvattajilta vaaditaan harkintaa, jotta siperianhusky säilyttää terveen, arktisen "peruskoiran" tyypin, laumasosiaalisuuden, työskentelyinnon ja tasapainoisen luonteen. Asenteet ovat onneksi osin muuttumassa ja monella muuttuneetkin. Pitää muistaa, että meillä on yksi rotu, jolla on yksi rotumääritelmä (johon mahtuu kyllä ulkoisesti hyvin monimuotoinen porukka) ja pitäisi olla yksi päämäärä, jotta siperianhusky pysyy tulevaisuudessa myös geneettisesti monimuotoisena ja elinvoimaisena.
Siperianhuskyn historia laumakoirana näkyy edelleen, ja rotu viihtyy parhaiten siellä, missä on seuraa. Luonteeltaan husky on tyypillisesti ystävällinen, sosiaalinen ja usein humoristisen omapäinen. Se ei ole vartio- eikä palveluskoira, eikä se yleensä pyri miellyttämään omistajaansa täydellä intensiteetillä. Sen sijaan se toimii yhteistyössä silloin, kun suhde perustuu keskinäiseen kunnioitukseen, luottamukseen ja johdonmukaiseen arkeen. Oikeissa käsissä siperianhusky on äärimmäisen palkitseva kumppani.
Husky tarvitsee liikettä, ei pelkkää hihnalenkkeilyä, vaan mielellään vetämistä, juoksemista, pitkää tasaista rasitusta sekä monipuolista aktivointia. Rodun energian ei tulisi olla hektistä tai hermostunutta, vaan perusluonteeltaan tasapainoista ja työorientoitunutta: kun sille annetaan mielekästä tekemistä, se on kotonakin rauhallinen.
Rodun monimuotoisuus ja nykyhaasteet
Siperianhuskyn kohdalla ei aikoinaan käytetty etuliitteitä, eikä mielestäni nykyäänkään pitäisi. Rotu on kuitenkin valitettavasti jakautunut eri linjoihin pääasiassa jalostustavoitteiden eriytymisen seurauksena. Alunperin rotu oli yhtenäinen, vaikkakin ilmiasultaan monimuotoinen, mutta ajan myötä eri kasvattajat ovat painottaneet eri ominaisuuksia eri tarkoituksiin. Kuten seerumiajossa, tässäkään ei tulisi suosia vastakkainasettelua, vaan pyrkimyksenä pitäisi olla yhteinen päämäärä: rodunomainen siperianhusky, rekikoira.
Linjojen jakautuminen ja erityisesti ääripäistyminen on tuonut mukanaan haasteita rodun monimuotoisuuden ja ominaisuuksien säilyttämisessä. Käyttö- ja näyttelylinjat voivat erota toisistaan merkittävästi rotutyypin, rakenteen, luonteen ja työskentelyominaisuuksien osalta. Kasvattajilta vaaditaan harkintaa, jotta siperianhusky säilyttää terveen, arktisen "peruskoiran" tyypin, laumasosiaalisuuden, työskentelyinnon ja tasapainoisen luonteen. Asenteet ovat onneksi osin muuttumassa ja monella muuttuneetkin. Pitää muistaa, että meillä on yksi rotu, jolla on yksi rotumääritelmä (johon mahtuu kyllä ulkoisesti hyvin monimuotoinen porukka) ja pitäisi olla yksi päämäärä, jotta siperianhusky pysyy tulevaisuudessa myös geneettisesti monimuotoisena ja elinvoimaisena.
